Sosiaalityön maisteriopiskelijat: Pauliina Koskinen, Päivi Mäkelä ja Eeva Zheng
Jokainen avio/avoliitto päättyy joskus, ja nykyisin päättymisen syynä on useimmiten ero. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2016 Suomessa solmittiin noin 24 500 avioliittoa ja avioeroon tuomittiin noin 13 400 paria. Noin 60% prosenttia avioeroista tapahtui pareille, joilla oli lapsia. Avoliittojen osalta ei ole käytettävissä vastaavia tietoja, mutta myös ne koskettavat vuosittain suurta määrää lapsiperheitä. Ero vaikuttaa monella tapaa eroavien parien perheiden elämään ja on aina omanlaisensa kriisi. Se vaikuttaa talouteen, toimeentuloon, asumiseen ja ihmissuhteisiin. Erottaessa joudutaan sopimaan monista elämän keskeisistä asioista kuten siitä, miten yhteinen talous puretaan, kenen kanssa lapsi/lapset asuvat, koska vanhemmat voivat tavata ja elää arkea omien lastensa kanssa tai miten lapsen elatus järjestetään.
Erokriisin keskellä neuvoja ja apua sopimusten tekemiseen joutuu hakemaan useasta eri paikasta, kuten lastenvalvojalta, perheasioiden sovittelusta ja perheneuvolasta. Myös kolmas sektori tarjoaa neuvontapalveluita ja erotyöskentelyä lapsille ja aikuisille. Palveluiden saaminen ei kuitenkaan ole helppoa eikä nopeaa, vaikka juuri sellaisia palveluita erotilanteessa mielestämme tarvittaisiin. Moniin palveluihin joutuu ainakin Pääkaupunkiseudulla jonottamaan useita kuukausia ja pelkästään ajan varaaminen voi monelle työssäkäyvälle olla melkein mahdotonta. Julkisen sektorin kaikkien saatavilla olevat – tai paremminkin ”jokaisen jonotettavissa olevat” palvelut keskittyvät voimakkaasti lasten huoltoa ja tapaamista koskevien sopimusten tekoon. Apu erokriisin läpikäymiseen on sattumanvaraista, eikä nykyisellään todennäköisesti tavoita kaikkia avun tarvitsijoita. Kolmannen sektorin toimijoiden tarjoama eroauttaminen ei tavoita kaikkia, eikä se ole niin laaja-alaista, että sillä olisi resursseja tukea kaikkia eroavia pariskuntia ja perheitä. Rahalla saa terapiaa, mutta kaikilla ei ole rahaa, varsinkaan eron hetkellä ja varsinkaan, jos eron jälkeen hankittavassa kodissa tulee olla tilaa lasten asumiselle, tai säännöllisille vierailuille.
Uskoaksemme kysyntää voisi olla sellaiselle eroauttamisen mallille, jossa eroavilla ihmisillä olisi tilaa käsitellä eroa elämänkriisinä, kaikenlaisine tunteineen. Tilaa tulisi olla vihalle, katkeruudelle ja epäonnistumisenkin tunteille. Hyvä vanhemmuus ja lapsilähtöinen arjen uudelleen järjestely ovat hyvä lähtökohta lasten sopeutumiselle vanhempien eroon. Olisiko niin, että jos aikuisilla olisi nopea pääsy purkamaan omia eroon liittyviä tunteita helposti ja riittävän ajoissa, myös hyvä vanhemmuus ja lapsilähtöinen ajattelu olisivat tavoitettavissa, kun katkeruus ja viha eivät ”kroonistuisi”? Tällaisella työskentelyllä voitaisi parhaimmillaan ennaltaehkäistä hankalien eronjälkeisten perhesuhteiden aiheuttamaa pahoinvointia ja huoltoriitoja, jotka kuormittavat tällä hetkellä mm. palvelutarpeenarviointia sekä lastensuojelua.
Vanhemmuuteen ja eroon liittyvien tunnetilojen oikea-aikaisella ja riittävällä käsittelyllä, voisi tukea ratkaisevalla tavalla eron jälkeistä vanhemmuutta ja parantaa eronneiden vanhempien keskinäisiä välejä. Matalan kynnyksen palvelun tulisi olla myös eroavien perheiden lasten saatavilla, silloinkin kun lapset eivät varsinaisesti ”oireile” ulospäin eroa. Keskusteleminen nimenomaan omista tuntemuksista, peloista ja toiveista vanhempien eroon liittyen, voisi ennaltaehkäistä myös lasten kohdalla mahdollista myöhempää pahoinvointia ja oireilua. Perheen jäsenten psyykkisen hyvinvoinnin kannalta olisi tärkeää, että jokainen perheenjäsen voisi turvallisesti tuulettaa ja läpikäydä eroon liittyvää elämänmuutosta ja kriisiä, nimenomaan omalta kantiltaan katsottuna.
Eroauttaminen tulisi nähdä voimakkaammin yhteiskunnan tuottamana perheille ja pariskunnille suunnattuna palveluna, johon erokriisin sattuessa kansalaisilla olisi oikeus ja mahdollisuus hakeutua tukea ja apua saamaan.
Sosiaalitarkkailija - Socialobservatören 