Miten toimia median kanssa? 10 vinkkiä kohtaamisiin

Sosiaalityön maisteriopiskelijat: Riika Kuuskoski, Eija Kiiskinen

Muutos tapahtuu usein julkisuuden kautta. Jos vain mussutat epäkohdasta kavereille, mikään ei muutu. Jos saat asian mediaan ja siitä nousee ns. kohu, päättäjille tulee painetta toimia.

1 Uskalla. Sosiaalityöntekijällä on sananvapaus ja sosiaalihuoltolakiin kirjatun rakenteellisen sosiaalityön kautta jopa velvollisuus kertoa epäkohdista. Työnantaja ei voi estää keskustelemasta alan asiantuntijana – vain rajoittaa esiintymistä työnantajan edustajana.

2 Valitse media. Haluatko viestiä alan sisällä vai suurelle yleisölle ja päättäjille?
• Yleisönosastokirjoitus. Teksti julkaistaan haluamassasi muodossa, mutta vain harva julkaistaan.
• Somepäivitys. Jonkin järjestön blogi tai FB-päivitys? Twitter? Tavoittaa alan toimijoita, suurta yleisöä tuskin.
• Yhteydenotto perinteiseen mediaan; mihin? Valtakunnallinen vai paikallinen, yleis- vai alan lehti? Radio, TV, yleisaikakauslehti?

3 Ketä toimittajaa lähestyt? Tunnetko jonkun? Googlaa, kuka on kirjoittanut samantapaisista aiheista. Mieti, mikä asiassa kiinnostaa suurta yleisöä ja miten esität asian napakasti. Kirjoita sähköposti, jossa kiteytät asiat ja faktat. Soita toimittajalle, kerro asiasi ja lähetä sähköposti. Soita seuraavalla viikolla, jos mitään ei kuulu. Jos yhtä toimittajaa/mediaa ei kiinnosta, soita toiseen.

4 Hyväksy tarinallisuus. Tarinat ja tunteet menevät mediassa läpi paremmin kuin tilastot ja prosessit. Pääjutuksi saattaa mennä yhden ihmisen tarina, yhteiskunnallinen konteksti tulee ehkä vieressä kainalojutussa. Kiinnostavasti kirjoitettu human intrest -juttu on sinunkin etusi, sillä vaikka arvokkaan, kuivan asiajutun saisikin lehteen, ei sellaista moni lue. Hanki toimittajalle siis tarina.

5 Sinä et päätä. Vaikka toimittaja tekee juttua sinun vinkistäsi, sinä et määrää, millainen jutusta tulee. Julkisen sanan neuvoston laatimien Journalistin ohjeiden mukaan toimituksellista päätösvaltaa ei saa antaa toimituksen ulkopuolelle. Sinun pitää siis vakuuttaa toimittaja näkemyksistäsi, mutta älä päsmäröi liikaa. Keskity pariin asiaan – viestisi menee paremmin läpi.

6 Haastatellun oikeudet. Haastateltavalla on oikeus tietää, missä asiayhteydessä lausumaa käytetään ja onko se tarkoitettu julkaistavaksi vai taustahaastattelu. Tarkastettavaksi toimittajan ei tarvitse antaa kuin haastateltavan sitaatit (pyydä viimeistään haastattelutilanteessa). Journalistin ohjeiden mukaan haastattelun voi perua jälkikäteen vain jos olosuhteet ovat muuttuneet olennaisesti. Toki voi yrittää sopia väljemmistä pelisäännöistä.

7 Älä nipota pienestä epätäsmällisyydestä. Luettavuus kärsii, jos byrokratiakukkaset selitetään yksityiskohtaisesti. Jutusta tulee pitkä, kielestä vaikeaa ja punainen lanka katkeilee. Selkeys on kaunista.

8 Yksityisyys. Artikkeli epäkohdasta tarvitsee tarinan ja ihmisen kiinnostaakseen lukijaa. Toimittaja tarvitsee apua niiden löytämisessä, joten sosiaalityöntekijän pitää tasapainotella vaitiolovelvollisuuden kanssa. Toimittajan velvollisuus on välittää todellisuutta, joten keksitty tyyppiesimerkki ei yleensä riitä, mutta tunnistetietoja voidaan jättää pois tai epämääräistää (vantaalainen – uusimaalainen; 32-vuotias – kolmekymppinen jne) ja ehkä jopa muuttaa, kun se mainitaan. Voisiko asiakkaalta kysyä, kertoisiko hän nimellä tai nimettömänä (”nimi muutettu”) tarinansa toimittajalle tai kirjoittaisiko sen toimittajalle välitettäväksi (ja muokattavaksi) tai saako sosiaalityöntekijä kertoa tapauksesta nimettömänä? Löytyisikö järjestöstä kokemusasiantuntija? Sosiaalityöntekijäkin voi joskus esiintyä jutussa nimettömänä. Tietojen antajilla on oikeus lähdesuojaan eli henkilöyttä ei kerrota toimituksen ulkopuolelle.

9 Valokuva tuo juttuun vakuuttavuutta, symbolikuva etäännyttää. Voisiko kuvaan suostua takaapäin tai muuten tunnistamattomana? Kuvankäsittelyssä on paljon mahdollisuuksia.

10 Tunnista oikaisu ja vastine. Jos julkaistussa jutussa on asiavirhe, kannattaa ottaa yhteyttä heti toimitukseen ja pyytää tekemään oikaisu. Vastineoikeus syntyy, jos jutussa ei ole toisen osapuolen kantoja ja häntä on vaikkapa kritisoitu – lehden täytyy julkaista hänen kirjoittamansa vastine. Journalistin ohjeiden mukaan vastineoikeus on myös organisaatioilla. Jos sosiaalityöntekijät ovat kritisoineet sosiaalijohtajaa mutta hän ei saanut jutussa kommentoida, hänellä on vastineoikeus. Jos taas naapurikunnan johtaja puolustaa kollegaansa, se on mielipidekirjoitus.

Advertisement

Yhteiskunnallisissa peruspalveluissa on ison tarpeen mentävä aukko eroauttamisessa

Sosiaalityön maisteriopiskelijat: Pauliina Koskinen, Päivi Mäkelä ja Eeva Zheng

Jokainen avio/avoliitto päättyy joskus, ja nykyisin päättymisen syynä on useimmiten ero. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2016 Suomessa solmittiin noin 24 500 avioliittoa ja avioeroon tuomittiin noin 13 400 paria. Noin 60% prosenttia avioeroista tapahtui pareille, joilla oli lapsia. Avoliittojen osalta ei ole käytettävissä vastaavia tietoja, mutta myös ne koskettavat vuosittain suurta määrää lapsiperheitä. Ero vaikuttaa monella tapaa eroavien parien perheiden elämään ja on aina omanlaisensa kriisi. Se vaikuttaa talouteen, toimeentuloon, asumiseen ja ihmissuhteisiin. Erottaessa joudutaan sopimaan monista elämän keskeisistä asioista kuten siitä, miten yhteinen talous puretaan, kenen kanssa lapsi/lapset asuvat, koska vanhemmat voivat tavata ja elää arkea omien lastensa kanssa tai miten lapsen elatus järjestetään.

Erokriisin keskellä neuvoja ja apua sopimusten tekemiseen joutuu hakemaan useasta eri paikasta, kuten lastenvalvojalta, perheasioiden sovittelusta ja perheneuvolasta. Myös kolmas sektori tarjoaa neuvontapalveluita ja erotyöskentelyä lapsille ja aikuisille. Palveluiden saaminen ei kuitenkaan ole helppoa eikä nopeaa, vaikka juuri sellaisia palveluita erotilanteessa mielestämme tarvittaisiin. Moniin palveluihin joutuu ainakin Pääkaupunkiseudulla jonottamaan useita kuukausia ja pelkästään ajan varaaminen voi monelle työssäkäyvälle olla melkein mahdotonta. Julkisen sektorin kaikkien saatavilla olevat – tai paremminkin ”jokaisen jonotettavissa olevat” palvelut keskittyvät voimakkaasti lasten huoltoa ja tapaamista koskevien sopimusten tekoon. Apu erokriisin läpikäymiseen on sattumanvaraista, eikä nykyisellään todennäköisesti tavoita kaikkia avun tarvitsijoita. Kolmannen sektorin toimijoiden tarjoama eroauttaminen ei tavoita kaikkia, eikä se ole niin laaja-alaista, että sillä olisi resursseja tukea kaikkia eroavia pariskuntia ja perheitä. Rahalla saa terapiaa, mutta kaikilla ei ole rahaa, varsinkaan eron hetkellä ja varsinkaan, jos eron jälkeen hankittavassa kodissa tulee olla tilaa lasten asumiselle, tai säännöllisille vierailuille.

Uskoaksemme kysyntää voisi olla sellaiselle eroauttamisen mallille, jossa eroavilla ihmisillä olisi tilaa käsitellä eroa elämänkriisinä, kaikenlaisine tunteineen. Tilaa tulisi olla vihalle, katkeruudelle ja epäonnistumisenkin tunteille. Hyvä vanhemmuus ja lapsilähtöinen arjen uudelleen järjestely ovat hyvä lähtökohta lasten sopeutumiselle vanhempien eroon. Olisiko niin, että jos aikuisilla olisi nopea pääsy purkamaan omia eroon liittyviä tunteita helposti ja riittävän ajoissa, myös hyvä vanhemmuus ja lapsilähtöinen ajattelu olisivat tavoitettavissa, kun katkeruus ja viha eivät ”kroonistuisi”? Tällaisella työskentelyllä voitaisi parhaimmillaan ennaltaehkäistä hankalien eronjälkeisten perhesuhteiden aiheuttamaa pahoinvointia ja huoltoriitoja, jotka kuormittavat tällä hetkellä mm. palvelutarpeenarviointia sekä lastensuojelua.

Vanhemmuuteen ja eroon liittyvien tunnetilojen oikea-aikaisella ja riittävällä käsittelyllä, voisi tukea ratkaisevalla tavalla eron jälkeistä vanhemmuutta ja parantaa eronneiden vanhempien keskinäisiä välejä. Matalan kynnyksen palvelun tulisi olla myös eroavien perheiden lasten saatavilla, silloinkin kun lapset eivät varsinaisesti ”oireile” ulospäin eroa. Keskusteleminen nimenomaan omista tuntemuksista, peloista ja toiveista vanhempien eroon liittyen, voisi ennaltaehkäistä myös lasten kohdalla mahdollista myöhempää pahoinvointia ja oireilua. Perheen jäsenten psyykkisen hyvinvoinnin kannalta olisi tärkeää, että jokainen perheenjäsen voisi turvallisesti tuulettaa ja läpikäydä eroon liittyvää elämänmuutosta ja kriisiä, nimenomaan omalta kantiltaan katsottuna.

Eroauttaminen tulisi nähdä voimakkaammin yhteiskunnan tuottamana perheille ja pariskunnille suunnattuna palveluna, johon erokriisin sattuessa kansalaisilla olisi oikeus ja mahdollisuus hakeutua tukea ja apua saamaan.

Kallista köyhyyttä

Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksen sosiaalityön maisteriopiskelijat: Tiffany Erikkilä, Anne Kinnunen ja Santra Ruonakangas.

Lapsiperheköyhyydestä ja ilmiön ylisukupolvisuudesta on uutisoitu vilkkaasti. Tämänkaltaiset yhteiskunnalliset ongelmat eivät ole hetkessä syntyneitä, vaan ovat saaneet pitkäjänteisesti kehittyä kestämättömiin mittoihin. Lapsiperheköyhyys on hyvin tiedostettu, mutta hiljaisesti hyväksytty ilmiö yhteiskunnassamme ja sen salliminen loukkaa lasten oikeuksien toteutumista. Tutkimukset osoittavat, että mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä vakavammat ja pitkäkestoisemmat vahingot köyhyys voi aiheuttaa.

Suomessa on yli 50 000 köyhää lapsiperhettä, joissa elää yli 135 000 lasta. Kyse on koko yhteiskuntaamme koskevasta rakenteellisesta ongelmasta. Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä ja lainsäädäntö tukevat eriarvoisuutta ja keinot lapsiperheköyhyyden ratkaisemiseksi ovat riittämättömät. Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilan mukaan köyhyydellä on taloudellisten vaikeuksien lisäksi sosiaalisesti merkittäviä yksilöllisiä, sekä yhteiskunnallisia elämänmittaisia vaikutuksia. Köyhyys vaikuttaa välillisesti perheiden hyvinvointiin vanhempien parisuhdeongelmina, sekä huolena lasten kasvatuksesta, terveydestä ja koulutuksesta. Köyhyys aiheuttaa osallisuuden vajeita jättäen lapset jo varhain yhteiskunnan tarjoamien mahdollisuuksien, sekä tärkeiden sosiaalisten suhteiden ulkopuolelle. Riskinä on syrjäytymisen kierre. Tämän yhteiskunnallisestikin kalliin laskun ensisijaisiksi maksajiksi joutuvat köyhien perheiden lapset.

Sosiaalityö pyrkii vastaamaan vähävaraisten perheiden ahdinkoon käytettävissä olevilla resursseilla. Ilman rakenteellisia uudistuksia köyhyyden poistamiseksi on sosiaalityön rooli lähinnä hetkellisen avun tarjoamista. On riittämätöntä, että lapsiperheiden taloudellista tilannetta ja osallisuutta yhteiskunnassa paikataan harkinnanvaraisesti ennaltaehkäisevällä ja täydentävällä toimeentulotuella. Viimeaikaiset uudistukset, kuten lapsilisän yksinhuoltajakorotus tai subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittaminen, eivät ole lisänneet lapsiperheiden hyvinvointia. Tarvitaan lapsivaikutusten arviointiin perustuvaa poliittista uudistusta sekä sosiaalityön asiantuntijuuden ja alueellisen hyvinvointitiedon hyödyntämistä lapsiperheköyhyyden poistamiseksi ja perheiden hyvinvoinnin lisäämiseksi. Tutkittua tietoa on saatavilla uudistusten tueksi. Meillä kaikilla on vastuu lapsista, lapsen oikeuksista ja heidän tulevaisuudestaan!

Lapsiasiavaltuutetun vuosikirja 2018. Köyhyydellä ei leikitä: http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2014/12/LA_vuosikirja2018_0118.pdf

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Lapsiköyhyys Suomessa 2010-luvulla: http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/131589/URN_ISBN_978-952-302-742-8.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Kansallinen syntymäkohortti 1997: https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/137104/URN_ISBN_978-952-343-152-2.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Kuka palvelujärjestelmän muutoksessa kantaa huolta ja vastuuta asiakasperheestä?

Sosiaalityön maisteriopiskelijat: Jonna Kivelä, Tarja Toivonen ja Taina Virsula

Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma, LAPE (2016–2018) on yksi nykyisen hallituksen kärkihankkeista. Hallinnollisesti sitä johtavat sekä sosiaali- ja terveysministeriö että opetus- ja kulttuuriministeriö. Kärkihankkeen tavoitteena on uudistaa ja yhteensovittaa lapsi- ja perhepalveluja siten, että ne vastaisivat nykyistä paremmin lasten, nuorten ja perheiden tarpeisiin. Tavoitteena on, että perheet saisivat tarvitsemansa avun ja tuen oikeaan aikaan. Erityisesti perhekeskustyön mallintamisen avulla on tarkoitus verkostoida ja koota kaikkien lapsiperhetoimijoiden palvelut yhteen, lähelle perheiden arkea, toimivaksi ja yhteensovitetuksi kokonaisuudeksi sekä uudistaa samalla nykyistä vielä hyvin hallinto- ja organisaatiokeskeistä toimintakulttuuria.

Muutosohjelman tavoitteet eivät ole mielestämme vielä laajasti edenneet arjen toiminnaksi. Osin tieto sekä muutosohjelman tavoitteet ja tarkoitus ovat saavuttaneet työntekijöitä, mutta suurelta osin asiat ovat jääneet vain hallinnon tasolle tai muutamien aktiivisten ja hankkeen työryhmissä olleiden tietoon, mikä ei ole vielä edesauttanut uusien toimintamallien etenemistä käytäntöön.

Asiakasosallisuus ei myöskään mielestämme toteudu vielä tavoitellulla tavalla. Nykyinen tapamme tuottaa palveluja on hyvin järjestelmä- ja organisaatiolähtöinen ja toiminnat on rajattu hyvinkin tarkasti. Käytännössä lapsiperheellä on asiakkuussuhde usean eri tahon kanssa; esimerkiksi varhaiskasvatuksessa olevat lapset ovat myös neuvolan asiakkaita ja joskus myös vaikkapa lapsiperheiden sosiaalityön tai lastensuojelun asiakkaita.  Nämä yhdyspinnat tarvitsevat uudenlaista lähestymistapaa lapsiperheen asioihin, palvelutarpeen arviointiin, tuen tarpeisiin vastaamiseen, uusia toimintamalleja ja -tapoja sekä yhteistä sopimista perheen kanssa perheen parhaaksi. Jatkossa toimintatapoja tulee muuttaa alhaalta–ylöspäin lähteväksi toiminnaksi ja palvelujen tuottamisen siirtyä järjestelmäkeskeisyydestä asiakaskeskeisyyteen.

Käytännössä esimerkiksi varhaiskasvatuksessa usein odotetaan, että lastensuojelu tai neuvola on tarvittaessa yhteydessä heihin ja kyselee kuulumisia. Lastensuojelu ja neuvola puolestaan odottavat, että varhaiskasvatuksesta soitellaan ja kerrotaan kuulumisia. Ellei perhe ole itse aktiivinen, lopputuloksena monitoimijaisessa palvelujärjestelmässä voi olla, että kukaan ei soita kenellekään ja pahimmassa tapauksessa perheen tarvitsema tuki ei koskaan osu oikeaan ja eri toimijat piirtelevät omia tavoitteitaan kukin omalla tahollaan. Tällaiseen pirstaleiseen monitoimijuuteen tarvitaan muutos. Vaarana on, ettei kukaan toimijoista ota asiakkaasta koppia ja kanna vastuuta. Tarvitaan yhteisiä toimintatapoja ja yhteistä sopimista, joiden avulla jokainen tietää oman tehtävänsä ja osaa kantaa yhteistä vastuuta asiakasperheestä asiakkaita kuunnellen. Mielestämme rajapinnoista olisi vihdoin aika tehdä yhteisen toiminnan ja tekemisen yhdyspintoja, joissa keskiössä on asiakas.

Millaisia haasteita tai esteitä yhteiselle tekemisellemme on?

Yksi keskeinen haaste yhteiselle tekemiselle lapsiperheiden palveluissa on, että emme tunne vielä riittävästi muiden hallinnonalojen työtä tai auttamiskeinoja; esimerkiksi lastensuojelun avohuollon ja lapsiperheiden sosiaalipalveluiden asiakkuuden ero voi olla useille työntekijöille varhaiskasvatuksessa ja terveydenhuollossa epäselvä tai jopa tuntematon. Nykyiseen pirstaleiseen ja monitoimijaiseen kenttään tarvitaan yhtäältä selkeät toimintatavat ja -mallit ja toisaalta entistä enemmän

Lisätietietoa lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelmasta

Hyväntekeväisyyden avulla joulumieltä myös vähävaraisille lapsille

Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksen sosiaalityön maisteriopiskelijat Päivi Kvist, Katja Rauma ja Liisa Tervo

Järjestöt ja hyväntekeväisyys näyttelevät suurta roolia suomalaisten hyvinvoinnin rakentajina. Ruokajonot ovat esimerkki järjestöjen ja vapaaehtoistyön roolista vähävaraisten auttamisessa, mutta joulun alla hyväntekeväisyys saa runsaasti muitakin muotoja.

Lapsiperheiden köyhyys on kasvanut viimeisen kahden vuosikymmenen ajan. Suomessa elää yli 100 000 lasta köyhyys- tai syrjäytymisriskissä, mikä vaikuttaa lasten elämään monin tavoin. Perheen köyhyys haittaa lasten hyvinvointia laaja-alaisesti: se voi rajoittaa lapsen harrastus- ja koulutusmahdollisuuksia sekä vaikuttaa hänen elämäänsä vielä aikuisuudessa (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Tilastokeskus).

Vähävaraisten perheiden korkea määrä näkyyy järjestöille tulleiden avunpyyntöjen määrässä, koska järjestöt ovat suuressa roolissa vähävaraisten perheiden lasten opintojen tai harrastusten tukemisessa. Esimerkiksi Oulussa ODL järjestää lahjoitusvaroin vähävaraisille lapsille mahdollisuuden harrastaa eri liikuntalajeja, kuten jääkiekkoa. Lahjoitusvaroilla lisätään lasten tasavertaisuutta, sillä tukea saavilla lapsilla ei muutoin olisi mahdollisuutta harrastaa kalliita lajeja.

Järjestöjen kautta ohjautuva lapsiperheiden tuki sekä hyväntekeväisyys korostuvat joulun aikaan, kun useat tahot keräävät joululahjoja vähävaraisten perheiden lapsille. Esimerkiksi paikalliset Nuorkauppakamarit järjestävät Joulupuu-keräyksiä ympäri Suomea. Laajoista hyväntekeväisyystempauksista huolimatta kaikille vähävaraisten lapsille ei riitä joulupaketteja, vaan osa jää ilman. Keräyksissä paketteja lahjoitetaan usein eniten sympatiaa herättäville lapsille, kuten vauvoille ja taaperoille, sen sijaan teini-ikäisille sopivia lahjoja ei lahjasäkkiin välttämättä eksy.

Joulunajan hyvä mieli ei myöskään riitä vuoden ympäri. Hyväntekeväisyyden merkittävä tuki lapsiperheiden elämässä herättää kysymyksen siitä, kuinka pitkälle hyvinvointivaltio voi luottaa hyväntekeväisyyteen tai järjestöjen apuun. Ovatko hyvinvointivaltion rakenteet kunnossa, mikäli yhteiskunta tarvitsee järjestöjen tukea turvatakseen lasten hyvinvoinnin?

Lahjoita täällä:

• MLL:n, Punaisen Ristin sekä Ylen Hyvä joulumieli -keräys
• Pelastusarmeijan Joulupata
• Pelastakaa Lapset ry:n joulukeräys
• Hope ry:n paikallisyhdistysten lahjakeräykset (paikallisyhdistysten tiedot yhdistyksen sivuilta)
• Sos-lapsikylän joulukeräys
• Nuorkauppakamarin Joulupuu-keräys

Kuva: Päivi Kvist

 

Koulukodin yllätystarkastus Pohjois-Pohjanmaalla

Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksen sosiaalityön maisteriopiskelijat Leena Impiö ja Satu Paakkari

Nuorten Ystävät Oy:n ylläpitämä Pohjolakoti Muhoksella on ollut mediassa viime heinäkuusta saakka räikeiden väärinkäytösepäilyjen vuoksi. Apulaisoikeusasiamies Maija Sakslin teki huhtikuussa 2018 yllätystarkastuksen Pohjolakotiin. Tässä yhteydessä tarkastajat löysivät merkittäviä puutteita sekä lasten kohtelussa että rajoitustoimien käytössä.

Raportista käy ilmi, että henkilöntarkastusta tehtäessä lapsia on riisutettu vastoin lakia. Riisumista on Pohjolakodissa tehty myös väkisin silloin, kun lapselta on eristystilaan vietäessä vaihdettu vaatteita. Raportin mukaan lasten kiinnipitämiseen on ryhdytty kevein perustein. Kiinnipitämiseen on johtanut esimerkiksi tottelemattomuus tai jopa lapsen passiivisen vastarinnan murtaminen.

Lasten kuulemisen jälkeen tutkitut raportit tukivat lasten kuvauksia kiinnipitotilanteista. Samoin raportista selviää myös se, että jotkut Pohjolakodin ohjaajista ovat provosoineet ja härnänneet tahallaan lasta pyrkien saamaan lapsen menettämään malttinsa. Raportissa on nähtävissä, että kiihtyneessä tilassa ollutta lasta on provosoitu ja käsistä kiinni pitämällä yritetty pakottaa lapsi jatkamaan kesken jäänyttä tehtävää.

Nuoria myös rangaistiin eristämällä heidät muista sekä lähettämällä heidät huonoon käytökseen vedoten huoneisiinsa. Lapsi joutui raportin mukaan esimerkiksi kirjoittamaan hänelle annettua tehtävää uudelleen niin kauan, että lopputulos tyydytti ohjaajia. Tänä aikana lapsi ei saanut poistua huoneestaan. Raportin mukaan Pohjolakoti on rajannut laittomasti myös lasten päivittäistä liikkumista. Lapsen oikeutta käydä ulkoilemassa on rajoitettu vedoten lapsen huonoon käytökseen.

Yllätyksenä tehty tarkastus koulukotiin oli poikkeuksellinen. Se kesti kaksi päivää ja siinä pääsivät ääneen ensisijaisesti lapset itse. Aikaisemmin tarkastuksia on tehty lähinnä virka-ajalla aikuisten kesken. Lastensuojelulaitosten valvonnasta vastaavat kuntien toimielimet, aluehallintovirasto (AVI) sekä osittain  Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto (Valvira).

Pohjolakodista on vuosien varrella tullut yksittäisiä kanteluita sekä aluehallintovirastoon, Valviraan että oikeusasiamiehelle. AVI onkin tehnyt Muhokselle tarkastuksia säännöllisesti, mutta vain virka-aikaan ja lapsia kuulematta. Eniten on tehty lain mukaisia lupatarkastuksia. Tarkastuksen seurauksena AVI joutuu antamaan nyt selvityksen omista valvontatoimistaan oikeusasiamiehelle.

 

Kotoutumisen ulottuvuudet ja pakolaisten hyvinvointi

Johanna Hiitola

Osallistuin heinäkuussa Torontossa järjestettyyn sosiologian maailmankonferenssiin, jonka aiheena oli valta, väkivalta ja oikeus. Monet tuhansista kuulluista esitelmistä käsittelivät maahanmuuttoa tai pakolaisuutta. Osallistujalle kävi selväksi, että liikkuvuus ja pakkomuutto ovat tämän hetken polttavia kysymyksiä niin sosiologisessa tutkimuksessa kuin maailmanpolitiikassakin.

SEMPRE-hankkeen kannalta huomioni kiinnittyi yhteen mielenkiintoiseen esitykseen, jossa pohdittiin pakolaisten kotoutumisen mahdollisuuksia neljässä maassa: Kanadassa, Yhdysvalloissa, Saksassa ja Turkissa. Tutkija Ayşegül Balta Özgen (University of Buffalo, State University of New York) oli kiinnostunut siitä, miten keskenään hyvin erilaiset kotoutumispolitiikat toimivat syyrialaisten pakolaisten näkökulmasta. Hän haastatteli 98 pakolaista sekä 32 pakolaisten kanssa työskentelevää ammattilaista tutkimukseensa. Tutkija oli ollut kiinnostunut siitä, millaisena pakolaiset näissä maissa näkevät tulevaisuutensa. Ajattelen, että tutkimuksessa olisi hyvin voinut olla kyse pakolaisten hyvinvoinnin osa-alueista. Sitä nyt pohdin tässä kirjoituksessani.

Ayşegül Balta Özgen oli aloittanut tutkimuksensa ajatuksesta, että tulevaisuuden hyviä näkymiä ennustaisivat erityisesti taloudellinen turvallisuus ja väliaikaisuus vs. pysyvyys, jotka länsimaisissa pakolaisia vastaanottavissa yhteiskunnissa ovat usein hyvällä tai ainakin kohtalaisella tolalla. Tutkija sai kuitenkin aivan erilaisia tuloksia. Syyrialaisten pakolaisten hyvinvointia [oma lisäykseni, tutkija puhui tulevaisuuden näkymistä] ennustivat asuinmaan ilmapiiri ja rasismi sekä kulttuurinen samankaltaisuus (cultural proximity). Pakolaiset voivat kaikista vertailuissa olleista maista heikoiten Saksassa rasismin ja uskonnon harjoittamisen vaikeuksien vuoksi, vaikka taloudelliset edellytykset olivat kunnossa. Tosin saksalainen nykykäytäntö, jossa myönnetään vain lyhyitä oleskelulupia, jotka ovat riippuvaisia esim. kielitaidosta, heikensi myös jatkuvuuden tunnetta. Lisäksi Saksassa oli vaikeaa päästä korkeakouluopintoihin tai edetä professionaalisesti. Myös Yhdysvalloissa koettiin syrjintää ja ennakkoluuloja, joiden vuoksi pakolaisten oli vaikea kiinnittyä lähiyhteisöön. Pääsy työmarkkinoille ja korkeakoulutukseen oli kuitenkin Yhdysvalloissa helpompaa kuin Saksassa.

Yllättävänä löydöksenä tutkimuksessa huomattiin, että syyrialaiset pakolaiset voivat parhaiten Kanadassa ja Turkissa. Näistä Kanada oli odotettavissa oleva tulos vahvan monikulttuurisuuspolitiikan myötä, joka helpotti pakolaisten mahdollisuuksia esimerkiksi harjoittaa uskontoaan ilman syrjintää. Yllättävää oli Turkissa asuvien syyrialaisten tyytyväisyys. Se muodostui pelkästään kuulumisen kokemuksista, sillä muut elämänalueet (taloudellinen tai oleskelulupien jatkuvuus) olivat Turkissa hyvin epävarmalla pohjalla ja työmarkkinoilla kohdattiin usein jopa hyväksikäyttöä. Pitkän tähtäimen elämänsuunnitelmien tai uralla menestymisen sijaan tärkeätä Turkissa olikin se, että pakolaiset saattoivat kokea kuuluvansa lähiyhteisöön. Moskeijassa käyminen oli aivan tavallista eikä uskonnon harjoittamisesta seurannut sosiaalista stigmaa. Myöhemmissä keskusteluissani tutkijan kanssa kävi myös ilmi, ettei tämä tyytyväisyys kuitenkaan rajoittunut vain uskonnollisiin syyrialaisiin. Myös muut kuin uskonnolliset pakolaiset kokivat hyvinvointia! Tutkimustulos ei selity muutoin kuin syrjinnän ja rasismin sekä erilaisuuden kokemusten vaikutuksena.

Olen nyt kaksi vuotta tehnyt etnografista tutkimusta erään pienen kaupungin kiintiöpakolaisista koostuvan yhteisön kanssa [1]. Suomi näyttäytyi minulle hyvin samankaltaisena kuin Özgenin tutkima Saksa, jossa syrjintä ja rasismi vaikeutti kotoutumista ja vähensi hyvinvointia. Vaikka muutamat perheet saivat tutkimuksen aikana rakennettua elämäänsä ja asetuttua yhteisöön, suurin osa koki vahvoja ulkopuolisuuden tunteita. Tutkittavat kokivat kadulla avointa rasismia, kuten huutelua ja jopa päälle sylkemistä tai väkivallan uhkaa. Erään tutkimukseen osallistuneen nuoren parvekkeelle heitettiin säännöllisesti koiran ulosteita. Monet naiset eivät suinkaan valinneet huivittomuutta vapaasta tahdostaan, vaan siksi, etteivät kohtaisi kadulla niin paljon avointa rasismia.

Tutkimukseen osallistuneet pakolaiset kuitenkin korostivat, ettei kadulla tai julkisissa tiloissa tapahtuva syrjintä ollut heille se satuttavin. Kaikista vaikeinta oli, kun kotouttamistyössä tai viranomaisten toimesta kohdeltiin tylysti tai syrjivästi. Useat tutkimukseen osallistuneet kertoivat esimerkiksi siitä, että kotouttamistyössä saatettiin todeta, ettei pitäisi valittaa, koska ”olettehan Suomessa, ettekä Irakissa, Afganistanissa tai Syyriassa”. Tuki korkeakoulutukseen hakeutumiseen oli myös tutkimuspaikkakunnalla heikko ja joissain tapauksissa hakeutumista korkeakouluun jopa pyrittiin aktiivisesti rajoittamaan. Myös omatoimiseen muuttoon tai muuhun aktiiviseen toimijuuteen suhtauduttiin kielteisesti. Sosiaalityön ja yhteiskuntatieteiden tutkijana olen kokenut nämä kertomukset hyvin huolestuttavina. Samalla ymmärränkin toki, että tutkijalle kerrotaan vain yksi näkökulma tapahtumiin ja työntekijät kokevat samat tilanteet eri tavoin kuin asiakkaansa.

Kirjoitukseni tarkoitus ei ole syyllistää kotouttamis- tai muun pakolaisten kanssa tehtävän työn ammattilaisia. Mutta kuten Ayşegül Balta Özgenin alustavat tulokset osoittavat, on tärkeää, että kehitämme kotouttavia palveluita erityisesti syrjimättömyyden suuntaan. On pyrittävä aktiivisesti eroon rakenteellisesta rasismista, joka estää pakolaisten elämässä etenemistä tai tekee jokapäiväisistä viranomaiskontakteista ulossulkevia kokemuksia. Samalla on kyse myös laadukkaasta sosiaalityöstä, jossa ei esimerkiksi ammuta alas asiakkaiden unelmia ja tavoitteita tai syyllistetä heitä avun tarvitsemisesta, vaan pyritään pitkäjänteisellä työllä rakentamaan asiakkaan elämän kokonaisuutta eheäksi. Valitettavasti kyse on myös yhteiskunnallisen eriarvoisuuden nopeasta kehittymisestä ja rasismilla ratsastavasta populistisesta politiikasta, jonka hyvinvointivaikutuksiin yksittäinen työntekijä ei voi vaikuttaa.

Özgen kysyi esityksensä lopuksi: “Can public attitude be shaped by policy?” eli voiko politiikka vaikuttaa yhteiskunnallisiin asenteisiin. Vastaukseni on kyllä. Siksi meidän tulisikin tutkijoina, kentän työntekijöinä, vaikuttajina tai ihan vaan yksittäisinä kansalaisina tehdä kaikkemme, jotta yhteiskuntamme muuttuisi avoimemmaksi. Tämä on sekä parasta nuoriso-, perhe- että ja turvallisuuspolitiikkaa.

[1.] Tutkimuksen ensimmäiset tulokset ovat luettavissa 4/2018 ilmestyvässä Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön aikakauslehti Januksen teemanumerossa Pakkomuutto ja kotouttamistyö.

Kirjoittaja työskenteli Social Empowerment in Rural Areas -hankkeessa (SEMPRE) maaliskuusta 2016 elokuuhun 2018. Hän työskentelee tällä hetkellä Siirtolaisuusinstituutissa ja tutkii pakolaisten perheestä erossaolon kokemuksia Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa. 

Tämä kirjoitus julkaistaan myös SEMPRE-hankkeen blogissa

Maahanmuuttajien tarinoita kotoutumisen tueksi

SEMPRE (Social Empowerment in Rural Areas) on EU:n Itä-meren alueen Interreg -ohjelman rahoittama hanke. Kokkolan ja Pietarsaaren SEMPRE -osahankkeen tarkoituksena on vahvistaa pitkäaikaistyöttömien ja vaikeasti työllistyvien maahanmuuttajien sosiaalista osallisuutta. Hanke noudattaa toimintatutkimuksen mallia, joka tarkoittaa sitä, että tutkimus tehdään suunnittelusta toteutusvaiheeseen ja raportointiin saakka yhdessä alueen toimijoiden kanssa. Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksessa hankkeen parissa ovat työskenneet Kati Turtiainen, Johanna Hiitola, Katri Viitasalo ja Tuomo Kokkonen. 

Sempre -hankkeessa tarkastellaan muun muassa virallisen kolmen vuoden kotoutumisajan jälkeistä aikaa ja maahanmuuttajien siirtymistä kotoutumispalveluista kaikille kuntalaisille tarkoitettuihin palveluihin. Lisäksi hankkeessä pyritään tunnistamaan rakenteissa olevia palveluiden ja työllistymisen esteitä, joiden tilalle voidaan kehittää sellaisia toimintatapoja, jotka vastaavat paremmin työttömien maahanmuuttajien tarpeisiin. Keskeisenä tavoitteena on kehittää toimintatapoja, joissa maahanmuuttajien sosiaalisen toiminnan muodot vahvistuvat ja että he voisivat itse olla palveluiden kehittäjiä ja toteuttajia ja lisäksi se, että heidän työllistymismahdollisuutensa parantuisivat.

Vuodenvaiheessa 2017-2018 SEMPRE-hanke toteutti videoita yhdessä maahanmuuttajataustaisten kuntalaisten kanssa. Kuvaajana toimi valokuvaaja Martu Väisänen. Tarkoituksena oli, että Suomessa jo muutaman vuoden asuneet muuttajat saavat itse kertoa omasta elämästään asioita, joiden ajattelevat hyödyttävän uusia muuttajia tai kannustavan ensimmäisinä vuosina. Syntyi neljä erilaista videota.

Peruspalveluiden otettava vastuu erityislasten tuesta

Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksen sosiaalityön maisteriopiskelijat Susanna Nieminen, Katja Kalijärvi, Sari Kinnunen ja Veronika Toivonen

Sosiaali- ja terveyspalveluita uudistettaessa haluamme nostaa keskusteluun autismin kirjon häiriöiden ja muiden neuropsykiatristen ongelmien (aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö, nykimishäiriö ja monimuotoiset oppimiskyvyn ja kehityksen häiriöt) kanssa elävien lasten ja nuorten palveluiden puutteet ja alueellisen epätasa-arvoisuuden.

Neuropsykiatrisesti oireilevan nuoren hoitovastuu on ensisijaisesti perusterveydenhuollolla sekä koululla yhteistyössä perheen kanssa. Neuropsykiatrisista oireyhtymistä vain aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriölle on laadittu Käypä hoito -suositus. Siinä suositellaan lääkehoidon lisäksi erilaisia psykososiaalisia hoitoja, kuten vanhempainohjaus, tukitoimet koulussa, käyttäytymishoito, psykoterapia, toimintaterapia, neuropsykologinen kuntoutus, neuropsykiatrinen valmennus, sopeutumisvalmennuskurssit ja vertaistuki.

Käytännössä tukitoimien saatavuus vaihtelee eri puolilla Suomea, mikä näkyy erikoissairaanhoidon kasvavina potilasmäärinä. Neuropsykiatriset oireet tuottavat usein haasteita lasten ja nuorten koulunkäyntiin ja voivat vaikeuttaa myös sosiaalisia suhteita. Kun tukitoimia ei saada riittävän varhain ja lähellä lapsen ja perheen arkea, ehtivät arkipäivän haasteet kasvaa isommiksi ongelmiksi, joista selviytymiseen kevyemmät tukipalvelut eivät enää riitä. Jotkut perheet hakeutuvat lastensuojeluun ja muihin sosiaalipalveluihin toivoessaan apua neuropsykiatrisesti oireilevan lapsen tai nuoren kanssa. Perheissä ei välttämättä ole minkäänlaista lastensuojelun tarvetta tai tarvetta muillekaan sosiaalipalveluille. Sosiaalipalveluihin perheet ovat hakeutuneet, koska eivät ole saaneet apua perusterveydenhuollosta ja koulusta.

Erikoissairaanhoidon ja kuntien kesken on jatkuvaa epäselvyyttä siitä, kuka tukitoimet kustantaa. Palveluja kustannetaan erikoissairaanhoidosta, lastensuojelusta ja muista sosiaalipalveluista sekä vammaispalveluista. Kela ei tue lainkaan neuropsykiatrista valmennusta ja neuropsykologista kuntoutusta Kela tukee vain yli 16-vuotiaille tiukoin kriteerein. Erilaisia tukitoimia, kuten neuropsykiatrista valmennusta, kustannetaan vaihtelevasti eri kunnissa ja sairaanhoitopiireissä, mikä asettaa lapset keskenään eriarvoiseen asemaan. Useissa kunnissa varhaisen vaiheen tukitoimia ei ole saatavilla. Tällöin perheet saattavat hakeutua jopa lastensuojelun piiriin saadakseen tarvitsemiaan palveluita. Neuropsykiatrisen valmennuksen lisääminen Kelan tuen piiriin parantaisi huomattavasti tasa-arvoisuutta.

Viime vuosina tietoisuus erilaisista neuropsykiatrisista ongelmista, niiden tunnistaminen ja tutkimus ovat parantuneet. Tämän kehityksen tulisi johtaa siihen, että arkea tukevia palveluita olisi saatavilla asuinpaikasta riippumatta. Oikea-aikaisilla palveluilla voidaan ehkäistä lasten ja nuorten psykiatrista oireilua ja syrjäytymistä. Neuropsykiatriset ongelmat ovat sosiaalinen riskitekijä, jonka torjuminen kuuluu ensisijassa peruspalveluille, ei erikoissairaanhoitoon tai lastensuojeluun.

Kuva: Flickr Commons / Kulutusosuuskuntien Keskusliiton kokoelma

Mis huomaat sä erheen, tuo se ilmi!

Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksen sosiaalityön maisteriohjelman opiskelijat Pirjo Kaakkolahti, Arja Kujala, Jenni Pyötsiä Ja Leena Rinne

Muutoksen tuulien puhaltaessa ja palvelurakenteiden uudistuessa haluamme kiinnittää huomiota yksityisten sosiaalipalveluntarjoajien valvontaan. Todennäköisesti jokainen sosiaalityöntekijä saa tietoonsa eettisesti arveluttavia käytänteitä ja tapahtumia palveluntarjoajien toiminnasta.

Mitä keinoja sosiaalityöntekijöillä on puuttua ilmi tulleisiin epäkohtiin asiakkaidensa tilanteissa? Sosiaalihuollon asumispalveluissa ja laitoshoidossa olevien asiakkaiden olosuhteiden epäkohdista tai epäasianmukaisesta kohtelusta voi tulla sosiaalityöntekijälle tieto asiakkaan itsensä tai omaisten kautta. Kunnan tehtävänä on valvoa alueellaan sijaitsevien sosiaalipalveluyksiköiden toimintaa. Sosiaalityöntekijän velvollisuus on olla yhteydessä kunnan valvonnan toimielimeen mikäli epäkohtia ilmenee. Kunnan valvonta tekee tarvittavat lisäselvitykset ja tarkastukset, sekä ilmoittaa aluehallintovirastolle tietoon tulleet epäkohdat tai puutteet.

Sosiaalityöntekijän on välttämätöntä tuntea oikeusturvakeinot, sekä tavat epäkohtien esiintuomiseen ja niihin puuttumiseen. Tarvitaan myös rohkeutta ja uskallusta puuttua epäkohtiin. Mikään ei muutu, jos mitään ei tehdä! Sosiaalityöntekijä asiakkaan rinnallakulkijana on asiakkaansa ääni, asianajaja ja oikeuksien puolustaja. Sosiaalityöntekijän tulee saada esimiehensä ja työyhteisön tuki ja kannustus epäkohdista ilmoittamiseen ilman monimutkaista byrokratiaa, johon työntekijöillä ei ole aikaa.

Valvonta nyt ja tulevaisuudessa

Tällä hetkellä sosiaalihuollon laitoksia ja toimipaikkoja valvovat Aluehallintovirasto (AVI) ja Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto (Valvira) sekä kuntien toimielimet. Kaikkien valvontaa suorittavien tahojen taustalla on lakisääteinen velvoite suorittaa valvontaa. Lakiin yksityisistä sosiaalipalveluista ja Sosiaalihuoltolakiin on kirjattu myös vastuu omavalvonnan  toteuttamisesta eri sosiaalihuollon yksiköissä. Virastojen vastuulla on valvoa sosiaalihuoltoalan toimintaa, mutta todellisuudessa valvonta aktivoituu vasta ulkopuolelta tulleen valituksen tai annetun huomautuksen jälkeen. Suunniteltuja ja ennakkoon ilmoitettuja tarkastuksia tehdään, mutta yllätystarkastukset jäävät vähemmälle, osittain resurssien puuttuessa.

Tulevaisuudessa valvonnasta vastaa uusi Valtion lupa- ja valvontavirasto eli Luova-virasto, jonka on suunniteltu aloittavan toimintansa 1.1.2020 eli samaan aikaan kuin uudet maakunnat. Monialaisessa Luova-virastossa yhdistyvät muun muassa AVI ja Valvira, jolloin voidaan toivoa valvonnan olevan vähemmän hajanaista. Vaarana kuitenkin voi olla suuren yksikön hallittavuus, valvonnan sirpaloituminen entisestään ja omavalvonnan korostuminen.

Yksityisen palvelun riskit

Julkinen sektori tuottaa valtaosan sosiaali- ja terveyspalveluista, joista yritysten ja järjestöjen osuus on runsas neljännes. Järjestöjen ja yritysten keskinäisessä vertailussa järjestöjen osuus yksityisten sosiaalipalvelujen tuottajista oli 20 prosenttia ja terveyspalveluissa neljä prosenttia. Vuoden 2016 tilastotietojen mukaan sosiaali- ja terveyspalveluyritysten määrä oli 18 600, joista kuitenkin suurin osa oli pieniä yrityksiä. Sosiaalialan laitospalveluja tuotti 1 051 yritystä ja sosiaalialan avopalveluja 2 311 yritystä. Terveyspalveluja tuottavien yritysten määrä oli 15 187. Sosiaalipalveluja tuottavien yritysten määrä oli näin ollen kokonaisuudessaan varsin vähäinen terveyspalveluihin verrattuna.

Julkinen sektori ja järjestöt ovat perinteisesti toimineet sellaisilla sosiaalihuollon kentillä, joissa asiakkaiden avun tarve on suuri ja tuotannon tehostamismahdollisuudet vähäiset. Yksityiset palveluntuottajat tulevat sosiaalipalvelumarkkinoille siinä vaiheessa, kun julkisella rahalla voidaan tehdä voittoja. Voittoa tavoittelevien yritysten toimintatavat poikkeavat huomattavasti julkisen sektorin toimintatavoista. Huostaanotettujen lasten ja nuorten laitoshoito sekä vammaisten ja vanhusten asumispalvelut ovat jo pitkään olleet yksityisten sosiaalipalveluyritysten tuottamaa. Yksityisellä sosiaalisektorilla on tarjolla laadukkaita palveluja, mutta taso on ollut laadullisesti epätasaista. Kilpailutus, tehokkuus ja tuloksellisuus ovat palvelujärjestelmässä usein käytettyjä termejä, mutta valvonnasta puhutaan vähemmän. Yksityisten sosiaalipalvelujen laadun valvonta ei ole ollut tähän mennessä riittävän kattavaa ja on tulevaisuudessa sote-uudistuksen myötä todennäköisesti entistä haasteellisempaa.

Sote-uudistuksen luomassa uudenlaisessa markkinatilanteessa sosiaalialan yksityisillä palveluntuottajilla on yhä enemmän jalansijaa palvelutuotannossa. Uhkana on monikansallisten yritysten monopoliasema sosiaalipalvelumarkkinoilla, koska pienten yritysten on mahdotonta kilpailla suurten yritysten tarjoaman laajan palveluvalikoiman rinnalla. Lisäksi eriarvoisuuden riski kasvaa, koska yksityisten yritysten kannattaa suosia maksukykyisiä asiakkaita.

Sosiaalihuollon asiakkaiden tarvitsemien laitos- ja asumispalveluiden laatu on jatkuva keskustelun ja huolen aihe. Kilpailutuksen negatiiviset vaikutukset näkyvät räikeinä epäkohtina asiakkaiden arjessa. Perheenjäsenet ja lähityöntekijät tekevät parhaansa pitääkseen läheistensä ja asiakkaidensa puolia julkisessa keskustelussa, mutta jäävät vaikuttamistyössään melko yksin. Valppaita “ilmiantajia” ja rinnallakulkijoita siis tarvitaan!

Kirjallisuus

Työ- ja elinkeinoministeriö (2017) Terveys- ja sosiaalipalvelut. Toimialaraportti 4/2017. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/160301/Terveys%20ja%20sosiaalipalvelut.Valmis_toimialaraporttisote.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Valvira (2017) http://www.valvira.fi/-/valtion-lupa-ja-valvontavirasto-luova-aloittaa-1-1-2020-uuden-viraston-toimeenpanohankkeeseen-saatu-lisaaika-kaytetaan-tehokkaasti

Kuva: Flickr commons